Ja uutta arvostelua kehiin vaan, tälläkertaa kuitenkin kaverin pakottamana
Vuorossa siis meidän kaikkien tunteman bändin: ”Iron Maidenin” viides studioalbumi eli Powerslave. Kyseisellä albumilla on jälleen (yllätys yllätys) huomattava määrä positiivista tunne-energiaa ja hyviä muistoja viimekesästä allekirjoittaneelle, jolloin se minunkin suuri retkeni ja tutustumiseni Maideniin ja musiikkiin ylipäätänsä alkoi. Muistan hyvin, kun viimekeväänä eräs koulukaverini höpötti minulle kovasti heavy-musiikista ja ennenkaikkea bändistä nimeltä ”Iron Maiden”. Noh, kuulemastani tietämättömänä tiedonhaluni rupesi vain jostain syystä kasvamaan, kunnes löysin itseni eräänä kevätpäivänä isäni levyhyllyä penkomasta. Mukaan ei lähtenyt vielä Powerslave, vaan eräs toinen Maiden-levy nimeltään: ”Piece Of Mind” luultavasti kannen perusteella valittuna. Oli sen verran hurjan näköinen. Omaan huoneeseen päästyäni oli jälleen aika ottaa mittava harppaus elämässäni, nimittäin saada se levy sinne levysoittimeen ja laittaa vehje päälle. Naurakaa pois, mutta tähän aikaan en ollut koskaan oikein kuunnellut mitään musiikkia joten kyllähän se vanhempia ja muita perheenjäseniä saattaisi vähän ihmetyttää, kun pojan huoneesta rupeasi kuulumaan hirveä möykkää ihan ykskaks. Aluksi kuuntelin levyä volyymmi pienellä lattialla maaten ja imien tätä musiikkia selkärankaani kunnes se alkoi käydä tutuksi. Tämä ei kuitenkaan vielä heti napannut, joten päätin seuraavan kokeilla kaverinin suosittelemaa ”Somewhere In Timea”, mutta vieläkään ei oikein tärpännyt. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, joten päätin vielä antaa yhden mahdollisuuden Maidenille. ”Kolmaskerta todensanoo”, kuten tavataan sanoa. Ja niin, kun seitsämäskouluvuoteni oli takanapäin ja olin yksin kotona todistus kädessäni, niin päätinpä pistää soittimeen levyn, jonka suorastaan upeaa kansitaidetta olin silloin nassikkana ihastellut, eli Powerslaven. Ketään ei ollut vielä kotona joten levy soittimeen, volyymminapit kaakkoon ja peli käyntiin. Vaikka kuinka kliseiseltä tämä voikaan kuullostaa, täytyy minun kyllä todeta, että se nappasi. Heti Aces Highin ensisävelistä huomasin, että: ”Ei jumalauta, täähän toimii!”. Silloin olin onnellinen. Vihdoin olin löytänyt musiikin, josta todella pidin. Koko levy tuntui silloin timantinkovalta, mutta harvinaisen kovaa minuun iski nimibiisi. Siitäpä sitten muodostuikin yksi näistä minun ”Suurista biiseistäni” ihan jo pelkän tunnearvonsa ansiosta. Onhan se loistava biisi kyllä muutenkin, elkää peläsytkö. Mutta näin siinä kävi, että Powerslave oli minulle juuri SE albumi, jonka vuoksi huoneeni on tapetoitu Maiden-seinälipuilla ja muulla Maiden-krääsällä, miksi kiinnostuin musiikista ylipäänsäkkin, miksi kiinnostuin kuuntelemaan muitakin bändejä kuin Maiden, miksi olen alkanut ostelemaan levyjä ja musiikki-DVD:eitä, miksi olen aiheuttanut koulukavereilleni painajaisia Maiden-höpötyksilläni ja kaiken muun. Tämänlukeneena rakas lukija, voitkin varmaan jo arvata, että kyseinen albumi on tunnearvoltaan minulle hyvinkin tärkeä, vaikka en sitä nykyään mitenkään timanttisena pidäkkään. Ja vaikka PoM oli ensimmäinen kuuntelemani albumi, oli Powerslave se albumi, jonka vuoksi juuri nytkin kirjoitan tätä typerää arvostelua suomalaiselle Maidenfan-foorumille ja jonka vuoksi sinä hyvä lukija, alat jo saamaan päänsärkyä tämän typerän tekstin lukemisesta
Ilmoitan siis nöyrimmät pahoitteluni, ja ilmoitan, että aijon aloittaa arvostelun NYT (olkaapa hjyvä):
Aces high:
Aloitusraidasta aloitetaan ja heti mennäänkin suoraan asiaan. Biisinä vuorossa siis legendaarinen Ässät korkealla joka sattuu olemaan monille, kuin myös minullekkin, yksi kovimmista Maidenin levynaloitus raidoista ever. Vieläkun olisi editoitu se Churchillin puhe tähän alkuun niin olisi kyllä ollut melko nappi, mutta ei hätää. Hyvä näinkin. Heti alkusävelistä voi jo päätellä sen, että nyt mennään eikä meinata. Suorastaan ylitsepursuavaa energiaa sisältävän twin-kitarariffin ja taustasoittimien tahtia lyövällä yhteistyöllä saa tämäkin levy arvoisensa aloituksen. Nyrkin lyödessä ilmaa basson tahdissa hurmos vain kasvaa kunnes tempo kovenee ja kehiin lyödään melodista riffiä jalan polkeassa reikää lattiaan Neekon paukuttelujen mukana. Tässä kohtaa huomio kiinnittyykin heti suorastaan loistaviin soundeihin. Kaikki soittimet kuuluvat todella selvästi ja ennenkaikkea maininnan ansaitsevat pehmeästi, mutta voimakkaasti taustalla kolisevat Harriksen bassokuviot. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että kys albumilla on melkeinpä täydelliset soundit, mutta jatketaan: Neekon heittäessä terhakan fillin hypätään säkeistöihin ja Bruce aloittaa vihaisen tulkintansa. Tähän on kyllä päästävä hehkuttamaan miehen ääntä tuohon aikaan. Dickin ääni oli vielä sen verran puhdas, että korkeimmatkin kiljahdukset vielä onnistuivat, mutta silti siihen oli jo alkanut kertyä sitä tyyliä ja kypsymistä, joka kahdella seuraavalla levyllä alkaa paistamaan läpi. Dickinsonia parhaimmillaan siis. Nopeatempoisemmassa bridgessä kuulemme Dickinsonin ärjymistä ja kiemurtelevia skittamelodioita ja kertsissä Smithiltä vaihteeksi kivaa kammella leikkimistä. Tämän jälkeen maistellaan vähän matalempaa riffiä kunnes on soolojen vuoro. Murray vetää timanttisen tiluttelun kun taas vastapainoksi Smith vetää vähän moniulotteisemman, mutta samalla myös tyylitajuisemman. Kaksi erityyppistä sooloa jotka kaikkine epäkohtineen täydentävät toisiaan niin että muodostavat todella kovan yhden kokonaisuuden. Lisää riffittelyä, bassottelua ja Nenän peltien mäiskimistä ja biisi etenee edelleen kuin luotijuna puhurissa satanen mittarissa kunnes lähestytään biisin loppua ja Dickinson repii vielä viimeiset äänenriekaleensa loppukiljaisuun. Kyllä sillä miehellä on ääntä riittänyt. Oma ääneni tuskin riittäisi edes neljännesosaan tuosta
Temmon hidastuessa hävittäjä-ässäämme mahtoi osua ja koneen tippuessa fiilis vain temmon hidastuessa kasvaa kunnes biisi loppuu räjähtäen ”Ta Dam!” Huh huh. Paitamärkänä ja naama punaisena istun tuolillani typerä ilme naamallani ja hapuilen ”kaukosäädintä” pakkouusinnan toivossa. Kaikenkaikkiaan melkeinpä täydellinen biisi vähän simppeleitä lyriikoita sekä yksinkertaista kertsiä lukuunottamatta, mutta ne eivät juurikaan haitaa. Energiaakin rittää vaikka talonlämmitykseen. Maidenin paras alotusbiisi ever. Siitä ei voi kiistää.
5
Two minutes to midnight:
Klassikkoa klassikon perään eikä meno meinaa loppua, vaikka biisi onkin temmoltaan rutkasti edeltäjäänsä rennompi. Hengähdysaikaa ei silti juurikaan jää joten turha itkeä. Biisin aloittaa melkeinpä legendaksi muodostunut räkäinen Smithin-jyräriffi, josta jokainen voi heti tunnistaa, että mikä biisi onkaan kyseessä. Pientä kulumista on ehkä jo havaittavissa suuren kuuntelumäärän vuoksi mutta ei, kyllä tämä vielä ihan kivasti kolisee. Leukaani en enään kuitenkaan valitettavasti joudu lattialta keräämään. Neeko sekoittaa soppaa parilla muhkealla fillillä kunnes pääsemme eteenpäin ja muutkin soittimet ryhtyvät tahtiin tasaisesti etenevään insturmentaaliseen pyörremyrksyyn. Dickinsson loistaa jälleen hieman puhtaammalla tulkinnallaan ja vetää jälleen täydet pisteet. Pikaisesti siirrytäänkin biisin bridgeen joka sisältääkin mielestäni kiehtovan laulumelodian ja kivat basson juoksutukset. Kertsi on melko huudatuspainotteinen, mutta potkii silti. Tätä tykkäänkin aina yksin kotona ollessa rääkyä mukana, mutta valitettavasti se kuullostaa enemmänkin kiimaisen sonnin mylvinnältä kuin Brucelta. Harmi. Eräs tuttunikin tykkää muuten laulella tätä.... Mutta anyway: Tutunoloiseksi käyneen toistokaavan jälkeen Smith lataa jälleen loistavan soolon, jossa hän pääsee taas vähän kammella leikkimään. Tuntuu kuin miehen soolot vain paranevat levy levyltä (tarkoitan tässä siis Killers-Powerslave ajanjaksoa).Temmon hidastuessa fiilistellään jälleen hampaat irvessä vähän Murray/Smith parivaljakon sulomelodioiden mukana, basson pomputusten ja peltien mäiskinnän lomassa kunnes oma henkilökohtainen biisin kohokohta, eli loistava basso/rumpunostatus, jonka avulla siirrytäänkin räkänenäaivopääriffin kautta takaisin säkeistöihin. Kaavan mukaan edetään ja tunnelin suulla alkaa jo valo häämöttämään, mutta biisiä jaksetaan venyttää vielä vähän ”Midnight”-huutojen ja muiden soittimien räpellysten siivellä kunnes biisi loppuu Brucen karjasun saattamana kuin seinään. Jälleen klassikkokamaa oleva biisi maustettuna legendariffillä, hienolla skittatyöskentelyllä (including solos, both of ’em u know), loistavilla soundeilla ja loksahtavilla kertseillä. Lyriikat ovat vaihteeksi astetta mielenkiintoisemmat ja haastavammat ymmärtää, Dickinson kun näyttää ne raapustaneen. Jättävät kivasti enemmän ajattelunvaraa ja oman mielikuvituksen käyttöä. Itse tosin olen ihan pihalla siitä, että mikä biisin lyriikoissa on oikein ideana
Klassikko-biisin viiltävä terä on kuitenkin vähän tylsistynyt kulutuksen hampaan purressa joka jättääkin sitten vähän vaivaantunemman maun suuhun. Maiden-lasit päässä antaisin täydet, mutta ei. Otetaan ne vastahakoisesti pois ja ollaan realistisia joten:
4.5
(kyynel)
Losfer words (Big ’Orra)
Maidenin neljännen ja samalla viimeisen intrumentaali-biisin vuoro. Biisi aloittaa myös monien (mukaanlukien minut) mielestä levyn sen ”heikomman rintaman”. Veikö kissa Dickinsonilta biisin nimenmukaisesti kielen kun ei laulua kuulu? Noh, kokeillaanpa että miten pärjätään ilman nokkamiestä.Biisi alkaa Wildest Dreams:maisesti Neekon huudolla ja peltien tahdinmäiskeellä jota pian seuraa parin tomin paukautuksen saattelemana kivalla temmolla rollaava riffi. Toimii ainakin tähän hätään nimittäin loistavasti. Biisi etenee sulavasti eteenpäin Neekon rumpaloinnin ja Harriksen suorastaan munakkaasti jyräävien bassonkolinoiden tahdissa, johon kitaristivaljakko pääsee niittaamaan myös hienoja melodioita. Pientä toistoa pääsee tähän kohti kuitenkin ikävästi kertymään, mutta se ei haittaa jos ei kovin keskity kuuntelemaan (toisin kuin nyt ). Maidenille helposti oletettava temmonmuutos ja pomppien mennään basson valssin tahdissa noin eteenpäin tanssitaan heiii! Lyhyehkön kurvailun jälkeen heitellään vähän sooloiluja ja hyppivää välimelodiaa, josta minulle tulee muuten kovastikkin mieleen Phantom Of The Opera. Itse soolo on melko tasapaksu. Ei herätä mitään kummempia fiiliksiä. Lisää riffittelyä ja konekivääritulitusta, josta loistava siirtyminen takaisin perussäkeistöihin ja riemulla rullataan kohti loppua. Itse lopetus on jälleen kerran loistava ja jaksaa edelleen kaiken tämän kuuntelunkin jälkeen potkia. Monethan tätä tuntuvat kovastikin dissaavan, mutta ainakin minut tämä biisi tältä erää nappasi täysin. Monesti on minulla tuo ”Maidenin instumentaalien arvojärjestys” vaihdellut. Joskus huipulla oli Transylvania, joskus oli Ides Of March ja kerran Oli Kinkku Kaan, mutta tämänpäivän ehdoton kuningas oli mikäs muukaan kuin Losfer Words. Hyvinä puolina biisi sisältääkin nasevia rytminvaihdoksia, Harris/McBrain – Murray/Smith parivaljakot näyttävät jälleen osaamistaan, fiiliksellä mennään ja muutenkin kaikinpuolin hyvä biisi, mutta kompastuskivenä on tälläkin kertaa liiallinen pituus ja venytys. Näinkin yksinkertaiseksi kys. biisi on aivan liian pitkä ja simppeli pelkkään instrumentaali-käyttöön. Olisivat pojat ottaneet vaikka ’Tallican Orionista mal... Unohda
Loppujen lopuksi mielestäni mainettaan parempi biisi ainakin näin tämänhetkisen fiiliksen mukaan, jonka suurta dissaaamista kovastikkin ihmettelen. Ei mitenkään ihmeellinen, mutta ihan kiva välipala näin parempaa odotellessa.
3,5
Flash of the blade:
Neljäntenä jonossa vanha suosikkini. Katsotaanpa että sytyttääkö yhä. Biisi alkaa jälleen kivasti vähän räväkän kuuloisella riffillä, johon pian yhtyvät muhkeasti jytisevat rummut ja komppikitara. Ahh nyt maistuu rumpusoundi.... Hevosia! Säkeistöjen startatessa rumpujen saattelemana Pikku-D sukeltaa tylkintaansa ja varsinkin kun on jälleen miehen itsensä väsäämä kappale, niin potenttiaalia ja sitä kuuluisaa munaa on varmasti jälleen ainakin 66,6-kertaa enemmän. Se ainakin näkyy jos ei muuta. Samaa aggressiivisuutta löytyy mitä Aces Highissa ja kertsissä mennään taas korkeuksiin. Ei kuitenkaan hävittääkoneen kyydissä tälläkertaa. Pääsosissa vuorostaan miekka, sankari ja pahat pojat. Brucen sooloillessa parrasvaloissa muut soittimet vetäytyvät taakse tahtia pitämään kunnes kansa vaatii kitarointia ja eteenpäin painetaan tökerön pääriffin voimin. Kappalerakenne ei juurikaan edellisistä kappaleista eroa joten turha mainitakkaan enempää. Päästään väliosiin ja soppaa hämmenetään basson kolinoilla ja tutuksi käyneellä aloitusriffillä, jota vedetään tälläkertaa kuitenkin kahden kitaristin harmoniana. Aijaijai... Tähän kohti Neeko päättikin vetää oikein kunnon tappofillin. Hienoa. Kappaleen ns. ”soolot” jättävät valitettavasti sen ruskean maun suuhun. Ei niin mitään fiilistä. Harmi. Muuten bändin työskentely biisin aikana tuntuu sujuvan loistavasti. Erityismainintana jälleen lyömätön parivaljakkomme Harris/McBrain, joista varsinkin jälkimmäiselle kunniamaininta lyömättömästä rummutuksesta. Hienoa kikkailua kertakaikkiaan. Tuttuun tapaan loppuun heitetään perussäkeistö ja kertsi ja lopetuksena toimii jälleen pääriffi. Onneksi Neeko päättää vähän jelpata ja kiskoo viimeisen muttei heppoisimman fillin aivan biisin viimesekunneille. Loistavaa! Näillänäkmin paljon parempi biisi kuin muistinkaan, jos huomioon ei oteta pääriffin liiallista rassausta, hetkellistä sekalaisuutta ja vähän munattomia sooloja. Myös väliosien se ihme ”sirkutus” vai mikälie lisämauste raastaa korvia. Lussina voisin mainita sen, vaikka en mikään rumpali olekkaan enkä juurikaan tiedä niistä pätkänvertaa, niin biisin rumputyöskentely on kyllä levyn tähänasti parasta. Jyrääviä komppeja ja fillejä löytyy joista roimat pisteet. Toimivasta kertsistä myös pisteet kotiin. Kappaleen lyriikat ovat kylläkin mielestäni melko kornit mutta silti erittäin toimivat. The smell of resined leather....Now you’ll wreak your vengeance in the screams of evil men..” nostaa aina pienen virneen naamalle.
4
The duellist:
Ja miekkojen ympärillä pyöritään edelleen… Mikäs siinä? Katsotaan yltääkö biisi edeltäjänsä tasolle. Biisi alkaa jälleen edellistä hieman rennommalla riffillä ja alun bassokuviot ovat jälleen suorastaan nautinto korville. Riffi taasen on kuitenkin melko peruskamaa. Ei sytytä nimittäin ollenkaan. Säkeistöissä Bruce vetää mielestäni suorastaan hämmästyttävän nopeasti ja korkealta, joka kuullostaakin sitten vähän hölmöltä. Itse kun olen yrittänyt perässä laulaa, niin kielihän siinä on meinannut solmuun mennä. Hengähtää ei ehdi vaan vauhdilla menään kertsiin, jossa raiskataankin taas Brucen ääntä oikein kunnolla korkeilla kiljahduksilla. ”Oo oh” huudotkin pikemminkin vain ärsyttävät kuin hymyillyttävät. Olisi Bruce saanut laulaa yksin tämänkin, niin olisi voinut kuullostaa vähän paremmalle. Harrisko se on siellä mörisemässä
Väliosiin siirryttäessä kuulemme jälleen pomppivaa skittamelodiaa, josta minulle tulee taas yllätys yllätys mieleen bändin varhainen klassikkoteos Phantom Of The Opera (taas?). Mistäköhän johtuu..? Vähän samaa makua löytyy. Soolot ovat onneksi hiukkasen paremmat kuin edellisellä kappaleella joiden aikana kikkaillaankin vähän pikku stopeilla ja riffittelyllä. Jälkimmäinen soolo (luultavasti Smithin) on itseasiassa melko hyväkin. Vuorossa jälleen raakaa kitaramelodiaa harmoniana josta siirrytäänkin vaihteeksi laukkaan ja josta ihan jees rumpufillin kautta perussäkeistöihin Loppuun taas toistot ja biisi loppuu mielestäni todella tyylikkäästi tämän huono-onnisemman kaksintaiselija-kaverin kuolemaan. Kaikenkaikkiaan mielestäni vähän tasapaksumpi esitys, joka ei ole koskaan oikein sytyttänyt. Laulumelodiat ja säkeistöt osaavat olla melko tökeröjä, Nickon rumputyöskentely tuntuu olevan tällä jotenkin vaatimatonta (kivoja fillejä kylläkin löytyy) eikä kys. biisillä vain ole ”sitä” joka saisi minut innostumaan siitä. Pitkä väliosa sooloineen ja muine temppuineen pelastaa kuitenkin paljon ja erityisenpaljon tykkään Harriksen bassottelusta, joka mahtaa kuulua kuitenkin ehkä hieman epätavallisen selvästi. Noh, mikäs siinä. Kiva että bassokin kuuluu joskus vähän paremmin! Silti, kys. biisi vain ei kolahda kokonaisuutena niin kovaa kuin edelliset kappaleet, joten se edustaakin allekirjoittaneen mielestä levynsä heikointa antia. Sävellyksenä silti varsin pätevää kamaa.
3
Back in the village:
Jatko-osaa The Prisonerille..? Mikäs siinä. Eikun riemuisa paluu ”villageen”. Aloitus on kyllä Maidenin tiukimpia, piste. Joskus en tästä tykännyt, mutta voi pena kun nyt tappaa! Mutta mitä muutakaan voimme odottaa, kun H on kitaranvarressa
(no joo. Smith lasit ei lähe päästä!). Tahdinlyöntejä ja säkeistöihin poraudutaan jälleen nasevan fillin voimin. Bruce laulaa tässävaiheessa vielä ”ihan kivasti” vaikkakin vähän huutaen kivan laukkakompin kera, mutta kertissä homma tuntuu luistavan vähän kankeasti. Menee nimittäin vähän enemmän huutamisen puolelle. Tästäjohtuen kappale kai saa niin kovasti sontaa niskaansa. Laulumelodia on kuitenkin omasta mielestäni kiistämättä mielenkiintoisen kuuloinen, mutta silti kokonaisuus jää valitettavan tökeröksi. Nickokin näyttää saaneen taas vähän lisää virtaa ja soittokin sujuu tältä erää edellistä kappaletta selvästi reippaammin. Edellisen kappaleen tapaan väliosissa käytetään jälleen pieniä stoppeja, joiden aikana lead-litara pääsee yksin maalailemaan tiukkaa pääriffiä. Sekaan vähän melodisempaa runttausta ala bassonkolinat joiden väliin molemmat kitaristit pääsevät vetämään jälleen omat soolonsa. Ensimmäinen, luultavasti Murrayn, pönkittää tälläkertaa kuitenkin vanhaa Smithiä (dodii, nyt ne lähti irti), jonka soolo osoittaituikin yllättävän tökeröksi. Riffitellen mennään takaisin perussäkeistöihin kunnes kappale loppuu Dickinssonin biisin nimen huutoihin. Jälleen vähän hiomista kaipaava kappale, josta en tälläkuuntelulla kovinkaan ihmeellisempiä irti saanut. Dickinsonin huutaa enemmänkin kuin laulaa ja tämä tekee biisin kuuntelemisesta monille melkoista kärsimystä. ”Kuin sikaa pistettäisi” olen jossain kuullut sanottavan
Mutta silti kyllähän tähän on hyviäkin kikkoja saatu tungettua. Bändi soittaa jälleen melkeinpä moitteettamosti (olipas vaikea sana) ja tässäpä jälleen loistava esimerkki siitä, että kuinka kova se Maidenin yhteistyö oli tuohon aikaan. Muutenkin biisi on kivasti vähän kitarapainotteinen, jota voitaisiin kolmella kitaralla hyödyntää vieläkin tehokkaammin. Tämä settilistaan ens-vuodeksi! Lyriikat ovat jälleen melko erikoiset, Dickinsonin kynästä kun näyttävät jälleen olevan.. Tai no joo... Tarkemmin ajatellen eihän tämä Loppujenlopuksi olenkaan mikään hullumpi kappale, jonka aikana vietin helpostikkin tuskalliset viisi minuuttia.
3,5
Powerslave:
Ahh...Back to basics! Neljän Maiden-asteikolla vähän keskitasoisemman biisin jälkeen on aika saada vähän tulta pesään. Timantti linjaa jatketaankin tälläkertaa itse massiivisen nimibiisin voimin, ja kuten jo aloituspuheessani kerroin, se oli se itseasiassa SE biisi joka nappasi minut täysin. Tunnearvoa siis löytyy joten täysin rehellisesti en ehkä tätä arvostelua kykene tekemään. Katsotaan mitä tuleman pitää. Biisi alkaa mystisesti nauhalta soitetulla hämyisellä äänipätkällä, jossa kuuluu raskaiden askeleiden tömähdyksiä (vai sydämmenlyöntejäkö nuo ovat? Whatever) ja ulvontaa, kunnes lyhyehkö pätkä loppuu jonkun tyypin huutoon. Tämä oli muuten mulle melko pelottava kokemus sillon pienenä, kun kyseistä biisiä joskus isän kanssa kuuntelin
Luo nimittäin ihan kivan, mystisen pohjan kappaleelle. Ei ’stana mistä noin kova filli tuli? Suorastaan luvattoman kova aloitus! Sitten jatkoa saadaan yhdellä Maidenin historian täydellisimmillillä, voimakkaimmilla ja jyräävimmeillä riffeillä, josta paistaa kivasti just asiaan kuuluva Egypti-fiilis. Poijat tää on kuulkaa sitä heviä ’kele
Vaikka riffi ei mitenkään monimutkainen olekkaan, niin sitäkin kovempaa se kasseille potkii. ”Yksinkertaisuushan osaa joskus olla yllättävänkin kaunista” tavataan sanoa. Muhkeat saunditkin vain nostavat fiilistä. Jyräten kivalla temmolla mennään ja itse biisin säveltäjä ja vokalisti, Bruce Dickinson, lyhyehkö mies pituudeltaan muttei sävellystaidoiltaan, aloittaa suorastaan jumalaisen ja samalla vähän teatraalisen tulkintansa lausuessaan jälleen melkeinpä hävyttömän nerokkaita lyriikoita jonka murskaavalta vetovoimalta ei vaan voi säästyä. Ehdottomasti miehen parhaimpia laulusuorituksia koko Maiden-uransa aikana ever. Bridgessä annetaan miehen vähän hengähtää ja soittimet pääsevät puhumaan puolestaan. Skitat vetävät omasta mielestäni hieman surullisen, mutta maagisen kuuloista melodiaa eri sävelkorkeudelta ja Neeko pääsee esittelemään omaakin työskentelyään. Basari-jalka maistuu ja peltejä hakataan kuin viimeistä päivää. Muutenkin mies tuntuu olevan jälleen koko biisin ajan täyttä rautaa. Pellit suhisee, tappofillejä löytyy jatkuvasti ja kompit sisältävät hienoja koukkuja. Kertsi on taas kiistatta yksinkertaisesti loistava kaikkine riffeineen ja täydellisine fiiliksineen.Yksi bändin parhaita, jonka tulkinta hienoine laulumelodioineen vetää ihon aina kananlihalle ja halun repiä paita pois. Jopa taustamölinä vai mikälie huokailu kuullostaa tässä tapauksessa poikkeuksellisesti todella hyvälle. Uusinta kierros pelkkää parhautta Maidenille tyypillisen toistokaavan yhteydessä josta hypätäänkin rumpujen mukana itse biisin parhaaseen antiin, eli sooloihin. McAivo paiskii peltejä ja bassonjuoksutusten tahdissa Murray pääsee näyttämään todellisen karvansa vetäessä suorastaan jumalattoman kovan, mutta samalla niin kauniin ja hempeän fiilistely-soolon. Yksi niistä todellisista sooloista, joita todella tykkään fiilistelen muna huurussa ja nyrkki ilmassa. Miksei mieheltä enään kuule tämmöisiä?! Sehän on suorastaan rikos. Tätä kuunnellessa olo tuntuu olevan mitä täydellisin. Erästä lautalaista lainatakseni tulee semmoinen fiilis, kuin että itse Osiris olisi tulossa mukaansa hakemaan. Smithkin pääsee tulittamaan edellistä hieman nopeatempoisemmalla improvisoinnilla, mutta tälläkertaa ei miehen rahkeet riitä itse hymy-Davea vastaan. Loistava soolo sekin, sitä en kiistä. Lisää riffittelyä ja Murray päästetään irti jälleen sooloilemaan. Miehen pehmeä, mutta lujaotteinen kitaratyöskenely on silkkaa parhautta ja on kai turha sanoa, että tällä biisillä on kiistattomasti miehen kaksi parasta sooloa, joista ensimmäinen vie niukasti voiton. Parhautta ei kuitenkaan voi jatkua loputtomasti, joten on aika siirtyä takaisin maanpinnalle mahtavien rumpufillien ja bassottelujen tahdissa ja pian ollaankin jälleen Dickinsonin kyydissä etenemässä kohti biisin loppua. Outro on jälleen sanomattakin selvää täyttä tappoa Brucen ”Slaves to the power of death”-huutojen ja muiden jäsenten fiilistellessä silmät kiinni Murray soolo-ilme naamallaan venyttäessään Egypti-tunnelmarikasta (olipahan sana) musiikkia kunnes kappale loppuu paskat housuun täräyttäen todella jylhästi. Mitäs sitä tähän sanoisi? Sanomattakin selvää, että biisi on minulle ihan must. Lasit päässä tai ilman se maistuu aina yhtä täydelliseltä josta en vain yksinkertaisesti osaa löytää mitään vikaa. Jos nyt PAKKO olisi jotain mainita, niin sanoisin ainakin sen, että kappaleen rakenne ei ole mitenkään poikkeuksellinen, ja pääriffi jää säkeistöjen edetessä hieman jalkoihin, mutta mitäs siitä. Maailmanluokan biisi jokatapauksessa, jota tulen hehkuttamaan aina maailmantappiin asti.
5 (miksei voisi antaa enempää
)
Rime of an ancient mariner:
Ja viimoista, muttei vähäisintä viedään. Kyseessä siis massiivinen ja bändin kestoltaan pisin mammuttiteos, joka päättääkin tämänkin hienon levyn sen arvoltaan sopivaan tapaan. Alkuun heti tajutonta mutta melodista riffittelyä jonka rumpujen ja basson naseva yhteistyö on todellakin musiikillinen orgasmi, piste. Brucen syöksyessä sisään ja ottaessaan ns ”tarinankertojan” roolin biisi rollaa samalla temmolla jylhästi eteenpäin. Lyriikat ovatkin mielestäni tässätapauksesa sitä melkeinpä parasta Harrista Paschendalen ja muidenkin hienojen teosten parissa. Selvää, mutta samalla ah niin tarttuvaa ja tehokasta! Jälleen yksi kappale, jonka lyriikoiden hymäilystä ei voi säästyä. Asiaa auttavat myös keskitempoa vähän nopeammat laulumelodiat, jotka vokalistimme Dickinsonin tulkinnan kanssa ovat yhtä murhaa. Biisi etenee kivasti säkeistöjen lomassa mahtavan intrumentaalisen neljänmiehen pyörremyrskyn tahdeissa. Aijaijai kun bändi vetää jälleen niin täysillä kuin olla voi. Siis ei voi hyvä jumala! Onneksi jaksoin ruveta tekemään tätäkin arvostelua! Tuntuu kuin aivan tälläkuuntelulla tämäkin biisi tuntui aukeavan minulle aivan täysin! Tokihan se on kovakin biisi ennen ollut, mutta vasta nyt tarkemmin kuunneltuani tätä mestariteosta huomaan, että kuinka jumalaisia koukkuja tämäkin kappale sisältää! Alkaa olla pian nimibiisinkin asema vaarassa (no ei, On niin kovat Powerslave-lasti päässä ettei toisia ole). Merimiehen mukana mennään kohti horisonttia ja samalla tullaan tapattaneeksi yksi albratrossikin. Aikavälin 0.00 – 5.09 sisältämät säkeistöt ovat kyllä tälläkorvalla kuunnellen täyttä tappoa alusta loppuun. Vaikka pieneen toistoonkin sorrutaan, niin eipä sitä tässä fiilistelyjen lomassa edes kerkeä huomaamaan. Niin saumattomasti bändin sen ajan vetää, ettei voi muutakuin ihailla. Bruce vetää semmoisella antaumuksella ettei ole tähänhätään toista, kitaristit jyräävät eteenpäin uskomattomilla riffeillä, Nenä, Aivo tai mikälie tarjoaa jälleen sitä parasta McAivoa mitä olla voi ja itse kappaleen säveltäjä: Konkari ja bändin sydän, Steve Harriksen bassottelussa on jälleen sitä jotain, josta voi kertoa sitten joskus lapsenlapsille. Aah nyt alkaa jo pelottaa! Uhkaava painostuksen tunne vain kasvaa ja Brucen kiljaistessa ”The Chosen oooooooneeeee...” tiskille lyödään raskaampa riffittelyä kunnes tempo äkkiä laskeekin nollaan ja Nenän peltiensuhinoiden siivellä päästään kappaleen ns. ”keskiosaan”, jolloin Harris tärisyttelee luita aavemmaisella bassonnaputuksilla ja Dickinson viiltelee sumuista ilmaa latelessaan suustaan sitä vanhaa runoa, johon koko biisikin perustuu. Hienoa tilanneratkaisu. Mausteina tässä onkin käytetty laivannarinoita, aavemmaisilta kuullostavia koskettemia ja peltien suhinoita. Melkeinpä maagisimpia ja mystisimpiä hetkiä Maidenin historiassa. Yhtäkkiä basson naputukset loppuvat ja kylmänhiki otsalla odottelen jatkoa. Kepeämpää bassottelua! Mahtava ratkaisu! Kitarat komppaa ja Neekon naputellessa haitsua Bruce pääsee jälleen venyttelemään ääntään jatkaessaan tarinaa kunnes tempo taas kovenee Brucen rääkäistessä ”And Then down falls the raiiiiiiiiiiin..!”. Vähän naureskelua ja eteenpäin mennään raskaasti kunnes on vihdoin ja viimein kappaleen soolojen vuoro. Täytyy vaan sanoa, että kappale ei vielä ainakaan tähänkaadu. Molemmat kitaristit vetävät jälleen levyn parhaimpiin kuuluvat improvisoinnit joista onkin hyvä jatkaa jälleen eteenpäin. Lisää intrumentaalista sekoamista ja äkkiä ollaankin takaisin perussäkeistöissä. Miten yllättävä, mutta varsin toimiva käänne! Tarina etenee merimiehen syntien anteeksiantamisen kautta kohti onnellista loppua, jossa merimies pelastuu ja ymmärtää, ettei luonnon eikä Jumalan kanssa kannata ruveta ryppyilemään. Se onkin sitten tarinan opetus jota merimies päättää ruveta saarnaamaan ja kiertelemään ympäri kylliä ihmisten valaistusten toivossa johon kappaleemme päättyykin mahtavasti merimiehen kaiotessa yhä kauemmas ja kauemmas ja kauemmas ja kauemmas..... Huh huh! Enpä olisi arvannut, että kuinka kova biisi tästäkin kasvaisi kunhan se aukeaa kunnolla. Maidenin Top-10 kamaa aivan ehdottomasti ja samalla yksi bändin parhaimmista eeppisistä kappaleistakin, mutta Seventh Son Of A Seventh Sonille siitä ei ole vielä vastusta
Mutta joo. Mahtava eeppinen biisi täydellisellä bändityöskentellyllä ja loistavalla rakenteella, jonka kanssa viettää pitkät 14-minuuttia kuin siivillä vain.
5 (ehdottomasti)
Nonnih... Nytpä on saatu tämäkin urakka päätökseen, ja omasta mielestäni oli hyvä että jaksoin tehdä. Tässä kuuntelujen lomassa tulinkin huomanneeksi, että kuinka kova levy tämä onkaan musiikillisesti. Bändi vetää kokoajan melkeinpä 110:n prosentin varmuudella eikä mitään valitettavaa oikein meinaa edes löytyä. Erityismainintana täytyy kyllä sanoa Harriksen ja McBrainin todellakin saumaton yhteistyö, joista varsinkin jälkimmäinen pääsee todella näyttämään, että mies todellakin oli KONE tuohon aikaan. Souditkin ovat jo kuten mainittuna suorastaan todella hyvät. Soittimet kuuluvat hyvin ja sitä kuuluisaa munaakin on saatu ahdettua varsinkin basson soundiin. Kappaleista sen verran, että kokonaisuutena meko varma levy. Neljä timanttia ja neljä vähän tasapaksumpaa kappaletta, joiden keskiarvoksi muodostuukin näillänäkymin upeat
4.1875, jonka tasa-arvon ja suorastaan hämmästyyävän upean kansitaiteen nimissä pyöristän
4.2:ksi! Ei huono, mutta silti se ei pärjää näille kahdelle seuraavalle ”kultaisten vuosien” levyille, johon tämäkin levy kuuluu, mutta ne ovatkin sitten niin uber-levyjä, jolloin Maiden vain oli yksinkertaisesti uransa huipulla. Siltikin kädessäni on tällähetkellä sen tason klassikkoteos, jonka jokaisen itseäänkunnioittavan raskaamman musiikin kuuntelijan täytyy löytää hyllystään. Jos ei, niin äkkiä kauppaan nappaamaan tämäkin teos. Fiilikseltäänkin levy on mielestäni ainutlaatuinen, jota en muista levyistä ole häävillä löytänyt. Jotenkin hieno, historiallisen mutta samalla niin kansitaiteen mukaisen, aurinkoisen tunnelman ainakin minä löydän tältä albumilta. Mutta joo.. Taidanpa lopettaa tämänkin urakan tähän kun en enää todellakaan keksi mitään sanottavaa. Losfer Words kertakaikkiaan. Joten, pistäkää kyseinen albumi sinne soittimeen ja antakaa sen puhua puolestaan.
