Tonin raportti (12.11)

Hakametsän Jäähalli, Tampere 12. marraskuuta 2006

Iron Maidenin Tampereen konserttiin A Matter of Life and Death World Tourilla armon vuonna 2006 kohdistui osaltani järjettömiin mittasuhteisiin paisuneet odotukset. Maidenin sitten vihdoinkin julkaistua uusimman A Matter of Life and Death -albuminsa keikkakuume kasvoi tuttuun potenssiin 666, koska tasaisen vahva materiaali miellytti minua (ja ilmeisesti bändille ojennetusta platinalevystä päätellen monia muitakin) erityisen paljon. Tältä levyltä kelpaisi soitella uutta materiaalia runsaasti.

Väitän, että AMOLAD on parhaiten markkinoitu Maiden albumi. Bändin management ymmärsi vihdoinkin, miten nettiä voi käyttää nerokkaasti hyväksi. Perustettiin IronMaidenOnlineClub, jonka kautta saattoi nähdä ja kuulla uusia biisejä ensimmäistä kertaa muutaman päivän välein ripotellen. Ja kansa kohisi. Sivuston kautta saatiin perusinfoa studiopäiväkirjojen ja kuvien muodossa. Tuli First To The Barrier -lottoa, Bruce Air 666 lentomatkoja keikoille, kansikuvan ja kiertueen julkistamisesta tehtiin isoja tapauksia, Helsinkiin teipattiin Maiden raitiovaunu, ym. fanien kannalta pientä mielenkiintoista yksityiskohtaa, jotka kaikki yhdessä saivat aikaan fiiliksen, että koko ajan Maiden on tapetilla ja jatkuvasti tulee uutta ajateltavaa.

Palataanpa kuitenkin ajassa vielä vähän taakse päin. Kuka olisi edes uskonut, että Maiden esiintyy Tampereen kokoisessa hallissa. Elokuussa 2005 eräs tamperelainen pitkän linjan Maiden fani sähkötti salamyhkäiseen tyyliinsä, että hänellä oli ennen kuulumatonta informaatiota; Maiden saattaisi esiintyä seuraavalla kiertueella perinteisen Helsingin keikan lisäksi myös Tampereella (kaikkien aikojen ensimmäinen Maiden konsertti paikkakunnalla). Aluksi tätä ei uskonut kukaan, mutta allekirjoittaneen saatua samanlaista viestiä eri tahoilta, alkoi Tampereen keikka näyttää varmalta. Kun sitten helmikuussa kaksi keikkaa (Tampere 12.11. ja Helsinki 14.11.) julkistettiin ja molemmat myytiin loppuun hujauksessa, Maiden julkisti vielä yhden ässän hihasta eli toisenkin konsertin Helsingissä (15.11.). Kolme konserttia näin pienessä maassa?! Eihän tällaista menoa oltu ennen nähty.

Noin yhdeksän kuukauden kuluttua koitti sitten se laskettu aika. Tampereelle ajaessa spekuloitiin kavereiden kanssa yleisön aktiivisuudesta. Aiemmat kokemukset Hakametsän yleisön hiljaisuudesta ja haluttomuudesta osallistua heavy-konserttiin äänekkäästi mietityttivät, mutta uskoin Maidenin saavan yleisön mukaan esim. Judas Priestia ja Motörheadia paremmin. Kansaa oli hallilla pitkät jonot jo hyvissä ajoin, joten kaikki näytti hyvältä ja juhlan tuntua oli ilmassa. Pakolliset paitaostokset tehtiin heti halliin päästyä, koska ne olivatkin niin poikkeuksellisen halpoja, vain 35 - 40 euroa t-paidasta! Kiertuekrääsää oli tarjolla selvästi enemmän kuin viime vuosina ja tällä kertaa erittäin tyylikästä.

Viime vuosina yhdeksi konserttien parhaaksi osaksi on tullut samanhenkisten kavereiden tapaaminen miittingeissä päivällisten yhteydessä tai hallin baareissa ennen ja jälkeen keikkojen. Tuttujen ja tuntemattomien kanssa turistessa kului taas lämppärin soittoaika. Vähän ennen yhdeksää oli järkevää siirtyä katsomon puolelle etsimään omia paikkoja ja aistimaan tunnelmaa, joka oli hartaan odottava. Vähän aikaa tuli ihmeteltyä väkeä ja jotenkin odotin, että kohta alkaisi yleisö herätä MAIDEN-huudoin, taputuksin ja jollain muulla tavalla ja näin osoittaa, että täällä puolen esirippua ollaan kyllä valmiina ja että alkakaas äijät lampsia lavalle tai tullaan kohta itse hakemaan. Toisin kävi. Vielä Doctor Doctor introbiisin aikanakin olisi vähän normaalia kovempi pieru kuulunut toiselle puolelle katsomoa. Valojen sammuttua laiska kohahdus ja tällä kiertueella introna toiminut Mars, Bringer Of War lähti soimaan. Jo tässä vaiheessa iski epäilys, että tästä tulee rutiiniveto. Settilistan oli tiedossa jo ennen ensimmäistä konserttia tältä kiertueelta, joten sellaista neitsyyden menettämisen iloa ei enää ollut saavutettavissa, mutta suurella mielenkiinnolla odotin koko uuden albumin soittamista alusta loppuun heti konsertin alkajaisiksi.Ajatellaanpas hetkinen ratkaisua soittaa AMOLAD kokonaan konsertissa. Bändin rohkeutta täytyy ihailla, koska senhän tietää jokainen, että hirveä poru vanhojen fanien keskuudessa syntyy, jos perinteiset Maiden klassikot The Trooper, The Number Of The Beast, Run To The Hills etc. jätetään soittamatta. Tämä on myös selvä osoitus, että Maiden ei ole pelkästään vanhojen hittien kabaree show, vaan toimiva ja tuottelias heavy metallin lippulaiva. Ratkaisu haisee Steve Harrisilta tuhannen kilometrin päähän. "If you don't like - Bollocks!"

Takaisin keikalle; Different World on livenäkin perinteinen avaaja, joka ei herätä sellaisia tunteita kuin klassisemmat virkaveljensä Where Eagles Dare, Aces High, Moonchild ym. Toki eka biisi menee muutenkin bändiä ihmetellessä ja todellisuuden iskiessä, että tässä sitä taas ollaan elämässä hetkiä, joita voi verrata oman lapsen syntymään. Avaus soitettiin hieman nopeammin kuin albumiversio ja se toimikin hyvin sellaisena. These Colours Don't Runin aikana bändin taakse tulee uutta materiaalia Derek Riggsiltä eli Eddie armeijatamineissa. Samainen kuva on muuten herran Iron Maiden kirjan kansikuva ja bändi näin promotoi myös vanhan ystävänsä tuotantoa. Rautaa taotaan yleensä silloin, kun yleisö on kuumaa vai miten se meni. Toiseen biisiin sisällytetty troopermainen fiilis ja yleisönlollotus-kohta ei Tampereella toimi, koska yleisö on niin hiljaista. Seuraavaksi Maidenin ehkä raskainta osasto ikinä; Brighter Than A Thousand Suns. Biisin pääriffi tuntuu levyllä kuin joku jyräisi junalla yli. Toinen hiljaisempi intro putkeen, Dickinson näyttää yleisölle mallia, että miten tällä kertaa taputetaan. Selvästi vaikeampi laulettava viisu kuin kaksi edellistä osoittaa, että Ison B:n ääni on paljon paremmassa kunnossa kuin Amerikan kiertueen muutamista videopätkistä oli tullut pääteltyä. The Pilgrim, josta on tullut monen suosikki, menee myös hyvin. Tosin yleisö ei lähde mukaan spontaanisti vaan käskemällä. The Longest Dayn bassointro on yksi henkilökohtaisista suosikkikohdista, jopa siinä määrin, että olen valjastanut siitä kännykkään soittoäänen. Ei siis ihme, että aina ei tee mieli vastata puhelimeen! Kolinabasso yhdistettynä hienoon valoshowhun tekee vaikutuksen. Tähän kun olisi saanut vielä muutaman pommin ja konekiväärisarjan joukkoon niin oltaisiin oltu seitsemännen pojan sylissä. Biisin jälkeen captain Dickinson tervehtii yleisöä "it's good to see you once again" ja kertoo, että tarkoitus on soittaa AMOLAD kokonaan, sillä kyseessähän on Maidenin suosituin albumi levymyynnillä mitattuna tähän mennessä. Platinaa oli napsahtanut ennätysvauhdilla. Out of the Shadows tunnelmapalassa Bruce sai käyttää samettisempaakin osastoa äänestään ja o'boy, että se kuulostikin hienolta.

Tässä vaiheessa keikkaa puserossa oli jo vahvasti tunne, että ollaan konsertissa, jossa keskitytään eturiviä lukuunottamatta kuuntelemaan hartaasti ja vähän missataan eräs pointti Maidenin keikoissa. Tampereella ei koettu missään vaiheessa sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, sitä maagista hetkeä, jota on niin vaikea selittää, mutta minkä jokainen esim. Helsingissä tai Milanossa keikalla ollut tietää. Ei kipinää, magiaa, taikuutta, kylmiä väreitä, kyyneleitä, palaa kurkussa. Niitä ei valitettavasti tällä keikalla koettu. Tästähän ei kannata tamperelaisten ihmisten ottaa nokkiinsa, koska paikalla oli faneja ympäri maata, enkä itse kohtuullisen suuresta fanituttavapiiristä muista tavanneeni montaakaan paikallista. Se oli vaan yksi niistä illoista, jolloin yleisö ei syty. Bändi oli kyllä tikissä. Ensimmäisesta sinkkubiisistä eli Benjamin Breegistä jäi mieleen hyvin, miten Harris meni aivan sekaisin ja näytti hetken 20 vuotta nuoremmalta, kun tukka heilusi vanhaan malliin. Vaimokin kysyi vieressä, että olikos ne meidän isät (samaa 50+ ikäluokkaa) tommosia ihailevasti pienen virneen kanssa. Vitut. Raapivat munia sohvillaan. For The Greater Good Of Good toimi uusista kappaleista ehkä parhaiten. Pitkine introineen ja sitä seuraavalla tiukemmalla kompilla sekä jumalaisella kertsillä biisi oli silkkaa taidetta. Ajankohtaisuudessaankin pelkkää asiaa. Koskettava. Silti sama raivo, joka muilla keikoilla koettiin jotenkin puuttui. Kyllähän se vähän latistaa, kun takana istuva kaveri vetää sikeitä (ihan aikuisten oikeasti) jo kolmatta biisiä ja loput muutamaa valopilkkua lukuun ottamatta istuvat ja tuijottavat apaattisina kuin Katri Helenan keikoilla.

Seuraavaksi tuli kuselle / kaljalle lähtö -indeksillä mitattuna heikoimmat kaksi kappaletta; Lord of Light ja The Legacy, joista tosin ensimmäinen kuuluu levyllä mieluisien biisien kastiin, jälkimmäinen riippuu vähän päivän kunnosta... Kuitenkin, LOLin intron aikana käytävät täyttyivät tankkaamaan lähtevistä. Legacyn akustisten osuuksien aikana Bruce piti yleisöä hereillä komeiden spottivalojen kanssa. Välipalan maku suussa haihtui, kun Bruce kuvaannollisesti sulki AMOLAD albumin kannen "...and that was A Matter Of Life And Death" ja sitten Fear of the Darkin ensitahdit kajahtivat. Yleisö nousi seisomaan suurimmaksi osaksi ja saatiin vähän jo kunnon fiilistä halliin. Ei itse biisistä tarvinne paljoa kertoa, suomalaiset rakastavat syksyn pimeydessä tarpoessaan tätä. Keikka oli erittäin kaksijakoinen, koska kontrasti uuden ja vanhan materiaalin yleisöön uppoamisen välillä oli erityisen suuri. Varsinaisen setin päätti "yllättäen" the Iron Maiden, jonka aikana nähtiin yksi komeimmista Eddieistä kautta aikojen. Tankista olisi tosin pitänyt tulla pisteenä iin päälle pari kunnon acdcmaista tykinpamausta, mutta ne jäivät ehkä ensi kiertueelle. "Tampere, thank you and good night from Eddie... and from the the boys" ja eikun bändi takahuoneeseen tupakin mittaiselle tauolle ja ehkä ottamaan yksi ripeä... Muistan hetkisen ajatelleeni, että toivottavasti yleisö mylvii sen verran, että saadaan encoret, mutta huoli oli turhaa. Steve & co. kipusivat takaisin löylyttelemään kuin melkein aina ennenkin. (kysymys: koska Maiden on jättänyt soittamatta encoret, missä, milloin ja miksi? vastaukset vaikka maililla, paras vastaus palkitaan).

Dickinson jutusteli yleisölle rennosti ja kiitteli Tamperetta ensimmäisestä Suomen keikasta tällä kiertueella. Mainitessaan tulevista kahdesta Helsingin keikasta yleisö alkoi buuata, johon Dickinson tarttui hyvin ja ehdotti, että tehdäänpäs tälle Suomen vanhimmalle jäähallille hieman kattovaurioita huutamalla niin, että kuulevat siellä fucking Helsingissä asti, johon yleisön vastaus oli sen verran vaisu, että Bruce kiusoittelu "I hear nothing" -kommentilla sen verran hyvät mölyt, että kompakysymykseen "mitäs kello on?" saatiin vastaukseksi 2 Minutes To Midnight, johon oli muuten palautettu Adrian Smith soittamaan pääriffiä. Yes! Bruce jatkoi kiusoittelua vielä huudattamalla yleisöä "scream for me Helsinki!" ja näyttelemällä, että vahingossa lipsahti. Hehee.

Seuraavana soitettu The Evil That Men Do veti monet vanhemmat jarrut varmasti nostalgiafiiliksiin. Vähään aikaan ei tätä oltu kuultukaan. Loistava valinta settiin ja yksi parhaista biiseistä tällä keikalla. Ja vielä viimeiseksi ehkä kaikkien aikojen suosituin Maiden kappale Hallowed Be Thy Name. Tähän on keikka hyvä lopettaa, ei pitäisi jäädä kenellekkään ainakaan sanomista.

Vaikka esitin välillä rajuakin kritiikkiä yleisöä ja yleistä tunnelmaa kohtaan, on hyvä kuitenkin muistuttaa, että katson keikkaa taakse päin Maiden asteikolla. Vaisumpikin Maiden yleisö on kuitenkin tavalliseen verrattuna kelpo porukka. Te vikisijät, jotka syytätte sivustoamme pelkäksi Iron Maiden hehkuttamiseksi, voitte vaikka vetää käteen. Nämä värit eivät pakene!

Itsenäisyyspäivänä 2006,

Toni Brigatti