Stratocasterin raportti (12.11)

"Scream for me Tampere!"

Eipä ollut edellisestä käynnistä kulunut puolta vuotta enempää, kun uudesta kiertueesta jo uutisoitiin ja keikkapäivämääriä iskettiin kaiken kansan pällisteltäväksi. Lipunmyyntirumban jälkeen suuri helpotus rinnassa oli hyvä vetäytyä kaikessa rauhassa keikkaa odottelemaan. Olihan marraskuinen Tampereen visiitti oleva allekirjoittaneen ensimmäinen Iron Maiden-keikka koskaan.

Kuukaudet matelivat, ja bändin neljästoista studioalbumi "A Matter Of Life And Death" julkaistiin elokuussa, ja albumi lunasti välittömästi paikkansa allekirjoittaneen sydämestä parhaana Iron Maiden-levynä kautta aikain. Albumin myötä alkoi meissä jokaisessa asuva pikkupojan hahmoinen kiihkofani nostella päätään horroksesta, keikkaodotusten kasvaessa kasvamistaan. Lopulta koitti päivä, jolloin hyvä ystäväni Anu (nimim. Dante) oli minut noutava kotipihasta, Maidenia luukuttelemaan ja keikkafiiliksiä herättelemään. Se oli sitten menoa, ja seuraavana päivänä siirryimme hyvissä ajoin iltapäivällä Hakametsän hallin oville, First to the barrier-rannekkeet ranteissa hermostuneina odottelemaan. Molempien ensimmäistä Maiden-livekokemusta.

Liimauduimme luonnollisesti aitaan kiinni, ja aika kului varsin nopeasti parin muun fanin kanssa puhellessa. Keikkahermoilua ja jännitystä ei ainakaan lievittänyt se, että muuan Adrian Smith käveli kaukalon lävitse silloin, kun kentällä olivat vasta Barrier-voittajat. Aika kului, ja kohta sitä huomasi porukan valuvan halliin hyvässä tahdissa. Pian jo Trivium aloittelikin, ja vaikka ei musiikkityylinsä puolesta minua varsinaisesti kiinnosta, onnistui se keräämään huomion tyydyttävästi. Trivium oli ja meni, ja yhtyeen lopetellessa siinä vajaan yhdeksän pintaan, alkoi tuskanhiki jo valua ohimoita pitkin ja pelin henki oli selvä; Iron Maiden ottaa kohta hallin haltuun. Tunnelma tiivistyi käsinkosketeltavaksi, ja pian alkoi "Doctor Doctor" soida kaiuttimista. Kappaleen aikana roudarit hoitivat viimeiset pikkuhommat alta pois, ja lopulta Maidenin oma, sotateemainen intronauha käynnistyi. Verho nostettiin, ja Nicko McBrain juoksui rumpusettinsä taakse. Kaikki tämä tapahtui hetkessä, ja ennen kuin asiaa osasi edes ajatella, alkoi Different World ja Iron Maiden juoksi lavalle.

Three Amigos, Dave Murray, Adrian Smith, Janick Gers lavan sivuilta, joukkueen kapteeni Steve Harris samaten, ja viimeisenä niittinä Bruce "Air-Raid-Siren" Dickinson. Ja show suorastaan räjähti käyntiin. Kappaleen ensimmäiset tahdit menivät puhtaan hämmästelyn merkeissä, yrittäessäni hahmottaa edessäni seisovaa ukkolaumaa. Kaikki suurimmat idolini, minuun eniten vaikuttaneet sankarini samaan aikaan lauteilla. Ja tunnelma senkun kasvoi, Adrian Smithin vallatessa hallin avauskappaleen mainion soolon ajaksi. Yleisö tuntui tässä vaiheessa olevan kiitettävästi menossa mukana, mutta encore-kappaleiden aikana huomasi kyllä, kuinka vaisusti brittiläistä kansanaarretta kohdeltiinkaan uuden albumin aikana. Kyllä, ilta oli jatkuva yhdellä henkilökohtaisella A Matter Of Life And Death-suosikillani, These Colours Don't Runilla. Bruce Dickinson lauloi melkein koko kappaleen aivan edessäni, metrin päässä minusta lavan ulokkeella seisten ja yleisöä mahtipontisesti halliten. Tässä kohtaa voisin sanoa tajuntani jo räjähtäneen, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä.

Kaiken hurmoksen ja loistavasta albumikokonaisuudesta nauttimisen keskeltä huomasi kokonaisuudesta toki miinuspuolensakin. Nimittäin soundit eivät olleet bändin arvolle sopivat, ja ainakin eteen kitarat kuuluivat todella kehnosti. Kenenkään kolmen Amigon sooloja ei helposti ottanut kuullakseen, ja välillä myös Brucen vokalisointi hukkui muiden soitinten alle. Soundit tuntuivat välillä haittavaan myös Adriania, joka varsin äkäisesti oikoili korvamonitoriansa kaikissa mahdollisissa väleissä. Bändi päästi kuitenkin pian moiset kauneusvirheet huomionsa ulkopuolelle, ja yritti tehdä parhaansa vaisuhkon yleisön lämmittämiseksi. Albumin tulkinta kiiri eteenpäin hienosti, ja varsinkin hienosti groovaava The Pilgrim jäi mieleen. The Longest Dayn kertosäe ravistutti hallin rakenteita uskomattomalla tavalla, ja Out Of The Shadows tarjosi bändille kevyehkön hengähdystauon, Brucen päästessä tunnelmoimaan olan takaa. Tässä vaiheessa alkoi jano syödä miestä niin pahasti, että pienen mietinnän jälkeen päätin suosiolla luovuttaa etupaikkani ja painella virvoitusta etsimään. Ikävä kyllä kovasti odottamani The Reincarnation Of Benjamin Breeg menikin sitten ns. ohitse loppurymistelyjä lukuunottamatta. Mutta eipä tuo kauaa ehtinyt kaivelemaan, kun suuri suosikkini For The Greater Good Of God oli alkava.

Kappale tuntui herättelevän yleisöäkin, ja varovaisesti voisin veikata vedon olleen uuden levyn kappaleista suosituin. Kertosäkeessä pompittiin kuin perkeleet, ja yhden, pitkän ilmalennon aikana saavutti Adrian Smith katseeni. Siinä sitten kylmänväristyksiä karkottelemaan. Seuraavaksi kuultiin luonnollisesti Lord Of Light, joka keikalla esitettynä avautui minullekin entistä paljon paremmin, ja sittemmin on noussut suosikeikseni levyn tarjonnasta. Viimeisenä kuultiin järjestyksen mukaisesti The Legacy, joka oli kyllä melkoinen pettymys, kitaristien kamppaillessa alussa vireongelmien kanssa, kappaleen ollessa muutenkin melko hapuileva esitys. Bändi ei antanut yleisölle taukoa, vaan heti The Legacyn jälkeen alkoivat Fear Of The Darkin ensisävelet, ja tässä vaiheessa halli vasta huutomyrskyyn heräsikin. Nyt sitä tajuaa kappaleen arvostuksen nimenomaan livekappaleena paljon paremmin. Soolo oli tietenkin pakko fiilistellä silmät kiinni ilmakitaralla tilutellen, ja pääntakominen senkun jatkui seuraavan kappaleen, Iron Maidenin aikana. Yllätys oli suuri, kun uuden kiertueen rekvisiitan valopilkku, iso tankki, nousi lavan takaosasta, savua sisuksistaan sylkien. Tässä vaiheessa fiilis oli huipuillaan, ja jatkuikin vastaavana keikan loppuun asti.

Nimibiisin jälkeen bändi keräsi hetken voimia lavan takana, jonka jälkeen palasi vielä takomaan hallista kolmesti ilmat pois. 2 Minutes To Midnight lähti Smithin käynnistämänä vauhtiin niin hienosti, että levyversiona kylmäksi jättävä raita nousi ihan uudenlaiseen valoon minun silmissäni. Tämän jälkeen seurasi henkilökohtaisesti settilistalta itselleni rakkain kappale, The Evil That Men Do, minuun niin kovan vaikutuksen tehneeltä Seventh Son-albumilta. Kappale oli aivan uskomatonta tykitystä alusta loppuun, ja oli pakko fiilistellä suurimmaksi osaksi silmät kiinni. Sen verran piti kuitenkin silmiä aukaista, että kerkesi todistamaan itse Eddien marssin lavalla. Tässä vaiheessa show oli jo imenyt meikäläisestä suurimmat mehut pois, mutta vielä oli otettava itseään niskasta kiinni illan viimeistä kappaletta silmälläpitäen. Siinä meinasi hevimies herkistyä, kun Maidenfanien kansallislaulu Hallowed Be Thy Name puhkesi täyteen kukoistukseensa. Koko hoidon kruunuksi nappasin vielä kiinni Adrian Smithin hikinauhan loppufiilistelyjen aikana. Typerä Jari Sillanpää-hymy naamalla sitten valumaan hallista ulos, mieli täynnä sitä itseään...

12.11. Tampere oli ensimmäinen Iron Maiden konserttini ja se teki odotetusti uskomattoman vaikutuksen. Soundillisista hapuiluistaan ja yleisön vaisuudesta huolimatta bändi oli oma itsensä, ja antoi faneille varmasti sen mitä tulivat keikalta hakemaankin. Kaikki ne niin legendaariset liikkeet; Steven bassokonepistooli, Adrianin kehno olkapääasento, Brucen uskomattomat yleisönhallintaeleet, Janickin pelleilyt yms. Ensimmäinen kerta on aina paras, ja näin ollen voinen vannoa tämän keikan säilyessä aina Maiden-muistoistani kirkkaimpana. Kiitos Iron Maidenille ja ennen kaikkea loistavalle seuralle.

Maiden for life.

Lempäälässä, 19.11.2006. Mikael "Stratocaster" Haavisto