Kari Huhdan raportti (14.11)

"Let me tell you about my life. Let me tell you about my dreams. Let me tell you about the things that happen. Always real to me." (The Reincarnation Of Benjamin Breeg)

Iron Maidenin Suomen konsertit myytiin totuttuun tapaan salamavauhdilla loppuun. Suomen keikat alkoivat Tampereen jäähallista, josta siirryttiin kahdeksi illaksi Hartwall Areenalle Helsinkiin. Olin ensimmäisellä Helsingin keikalla, jolla yhtyettä odotti noin 12 000 kuulijaa.

Vuonna 2006 julkaistu A Matter Of Life And Death-albumi oli ollut listojen kärjessä ympäri maailmaa ja saanut osakseen yltiöpäisiä kehuja. On myös riittänyt kaltaisiani tapauksia, joilla on ollut melkoisia vaikeuksia sulattaa uutuusalbumin materiaalia. Kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen levy "ei ala aueta", koska sävellykset eivät sykähdytä entisellä tavalla. Eikä siinä auta, vaikka kuinka lukisi muiden kuvauksia siitä, kuinka hyvä levy se on. Sen vuoksi odotin konserttia erityisellä mielenkiinnolla nähdäkseni, onko keikasta apua uuden materiaalin omaksumiselle. Silloin tällöin käy niin, että vasta konsertissa musiikki alkaa toimia kunnolla.

Lämmittelijänä oli Trivium, joka astui lavalle muutamaa minuutta ennen kello kahdeksaa ja soitti hieman yli 40 minuutin setin. Yleisö otti Triviumin hyvin vastaan, vaikka "Maiden, Maiden"-huutoja kuului jo ennen Triviumin osuutta ja sen aikana. Seurasi vajaan puolen tunnin roudaustauko, kunnes illan isäntien oli aika astua esiin.

Valaistussa hallissa alkoi soida nauhalta Doctor, Doctor, kunnes sali pimeni klo 21.10 ja nauha vaihtui Iron Maidenin dramaattiselta kuulostavaan alkunauhaan. Lavanäkymäksi oli tehty A Matter Of Life And Death-levyn sotaisen aiheen mukaisesti näkymä sodan runtelemasta maisemasta. Taustalla oli talojen raunioita, valaistus oli verenpunainen, valonheittäjien kiilat risteilivät taivaalle kuin lentokoneita etsien. Raunioiden edustalla oli juoksuhautavarustusta muistuttava seinämä, jonka välissä olevassa "pesäkemäisessä" asemassa oli Nicko McBrainin rumpusetti. Bassorummussa näkyi olevan rynnäkkökiväärit ristissä olevan kypäräpäisen Eddien kuva. Lavarakennelman suojaksi oli koottu hiekkasäkkejä. Lavasysteemin oikeassa laidassa näytti olevan piikkilangoissa roikkuva ruumis. Vasemmalla puolella puolestaan oli laskuvarjon varassa roikkuva ruumis. Videotaulua ei ollut käytössä missään vaiheessa, joten kankaalta ei nähty lähikuvaa lavan tapahtumista.

Lavalle ilmestyi kitaristikolmikko Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers, sekä basisti Steve Harris ja solisti Bruce Dickinson. Aloituskappale oli uuden levyn aloittava Different World, jota seurasi samaisen albumin kakkosbiisi, These Colours Don't Run. Se sai taustakankaakseen kuvan taistelukentästä ja Englannin lippua pitelevästä, kypäräpäisestä Eddie-hirviöstä, jolla oli 1. maailmansodan aikainen Englannin armeijan univormu. These Colours Don't Run sai yleisön yhteistaputukseen, minkä lisäksi yleisö kajautti voimakasta yhteislaulua niissä kohdissa, joissa laulun nimi mainittiin.

Soundi oli jo toisen kappaleen aikana hyvä ja soitosta sai selvää ilman vaikeuksia. Eräs tuttava tuli paljastaneeksi minulle (vastoin tahtoani) ennen konserttipäivää, että Maiden soittaisi tällä kiertueella A Matter Of Life And Death-albumin kokonaisuudessaan. Maiden on aina uutta levyä markkinoivalla kiertueella soittanut runsaasti uusia kappaleita, mutta koko levyä ei ole taidettu soittaa sitten ensimmäisen albumin päivien. Tieto siitä, että nyt soitettaisiin koko uusi levy, alkoi saada lisäuskottavuutta siinä vaiheessa, kun kolmantena kappaleena käynnistyi Brighter Than A Thousand Suns, joka oli uutuuslevyn kolmas kappale. Kun kolme ensimmäistä numeroa oli kaiken lisäksi soitettu samassa järjestyksessä kuin ne ovat A Matter Of Life And Death-levyllä, alkoi mielessä vahvistua ajatus siitä, että noinkohan nuo tosiaan soittaisivat koko uuden levynsä - ja vielä siinä järjestyksessä, jossa ne ovat levyllä.

Brighter Than A Thousand Suns sai taustakuvakseen A Matter Of Life And Death-levyn kannen, jossa sotilasunivormuissa olevat luurankosotilaat kävelevät taistelukentän halki Eddie-tunnuksella varustetun panssarivaunun tukemina. Yleisö näytti todella pitävän kuulemastaan ja näkemästään, sillä se eli vahvasti mukana. Yleisön henki näkyi - tai paremminkin kuului siten, että monella kappaletauolla hallissa alkoivat kuulua rytmikkäät "Maiden, Maiden"-huudot. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Dickinson ei puhu mitään kappaleiden välissä tai niiden aikana, vaan seuraava kappale käynnistyi ilman kuulutuksia pian edellisen numeron päätyttyä. Lyhyttukkainen Dickinson erottui muista lavalla olevista muusikoista, koska hänellä oli tummat housut ja tumma pikkutakki, jonka alla oli avaruusolion kuvalla varustettu tumma paita. Muu Maidenin miehistö oli pitkine tukkineen ja "rokkaavampine olemuksineen" perinteisemmän rokkibändin miehistön näköisiä. Kitaristeilla ja Harrisilla oli tummat, hihattomat asut, ei pikkutakkeja. Dickinson hoiti lauluosuudet, mutta poistui keikan aikana lavalta useita kertoja niissä kohdissa, jossa lauluosuuksiin tuli pitempiä taukoja ja kitaristit olivat pääosassa.

The Pilgrim käynnistyi hienolla, korvia hivelevällä soitolla ja itse kappale rokkasi ja svengasi muutenkin tosi hyvin. Dickinson nousi lavan taustaa ja sivuja kiertävälle rakennelmalle ja kulki siellä laulaen ja yleisöä innostaen. Normandian maihinnoususta kertova The Longest Day sai taustakuvikseen toisen maailmansodan aikaisen sanomalehden sivun, jossa oleva otsikko vakuutti: "We hold beachead." (Me pidämme sillanpääaseman.) The Longest Daystä jäivät mieleen varsinkin kirkkaasti kuuluvat kitaramelodiat, minkä lisäksi Adrian Smithin kitarasoolo erottui edukseen kokonaisuudesta.

Kun Maiden oli vetänyt läpi viisi ensimmäistä A Matter Of Life And Death-levyn numeroa, eli puolet koko levystä, oli soittajien aika pitää pikku tauko, jonka aikana Dickinson puhui yleisölle ensi kertaa. Nicko nousi seisomaan rumpujen takaa Dickinsonin puheen ajaksi. Dickinsonin puheesta tarttui haaviini seuraavia asioita: "Terve, Helsinki! Tämä (A Matter Of Life And Death) on hyvin erityinen levy. Se on myynyt (Suomessa) platinaa kahdessa kuukaudessa. Kiitämme erityisesti teitä!" Lavalla olevat muusikot taputtivat yleisölle kiittäen hyvin menneestä levymyynnistä. Yleisö puolestaan intoutui antamaan "jyminäaplodit", eli taputusten lisäksi ihmiset tömistivät porukalla jalkojaan, joka aiheutti normaaleja aplodeja voimakkaamman äänen. Tuota valtavaa mökää kesti minuuttitolkulla, hyvinkin kaksi tai kolme minuuttia. Dickinson seisoi hiljaa keskellä lavan etuosaa ja painoi lopulta päänsä nöyrästi alas. Jonkin ajan kuluttua hän nosti katseensa yleisöön, valtavien aplodien jatkuessa edelleen. Seuraavaksi Dickinson laittoi toisen kätensä sormet "peloissaan" suuhunsa ja näytti pelkäävän yleisömassaa, kunnes jatkoi lopulta puhettaan: "Koska pidätte siitä niin paljon, soitamme sen kokonaan", minkä lisäksi hän lupasi bändin soittavan myös vanhoja klassikkoja. Dickinson käänsi katseensa kohti lavan takakulmassa olevia, näkörajoitteisilla paikoilla istuvia ihmisiä ja sanoi: "Tämä on siellä takana, pimeällä puolella oleville."

Veikkasin, että kuullaanko tässä vaiheessa vanha klassikko, Fear Of The Dark, mutta bändi jatkoi sitkeästi uutuuslevyn materiaalilla, kun käyntiin lähti Out Of The Shadows. Sen aikana nähtiin katsomossa hieman sytyttimien liekkejä, mutta ei mitään isompaa valon välkettä.

Seuraavana alkoi kuulua The Raincarnation Of Benjamin Breeg, jonka intro soi komeasti ja dramaattisesti. Benjamin Breegin rauhallinen alku oli todella hieno, minkä lisäksi se rokkasi jämäkästi nopeammassa osuudessa. Sitä seuranneessa For The Greater Good Of God-kappaleessa Dickinsonin laulu kajahteli hienosti kappaleen rauhallisessa alussa, mutta rokkivaihde löytyi siitäkin, kun alkuosa oli jätetty taakse. Tuon kappaleen aikana Dickinson alkoi touhuta lavan taustarampilla olleiden valonheittäjien parissa. Dickinson suuntasi valonheitintä yleisön suuntaan ja käänteli valokeilaa hitaasti puolelta toiselle. Niin katsomossa kuin kentällä olevat ihmiset pääsivät osalliseksi tuosta huomionosoituksesta, jossa suuri osa yleisöstä pääsi olemaan hetken valokeilassa. (Mielessä kävi Rainbown kappale Spotlight Kid!)
Tuo valoheittäjän kiilan risteily yleisön joukossa vei hieman huomiota varsinaisesta kappaleesta, koska luonnollisesti suuri osa yleisöstä seurasi Dickinsonia siinä toivossa, että "suuntaispa se nyt valokeilan muhun". Vaikka Dickinson vei osan huomiosta pois musiikista, oli For The Greater Good Of God silti musiikin puolesta vaikuttava kokonaisuus, jota valoshown runsaat värivaihtelut koristelivat tehokkaasti.

Lord Of Lightin melodinen alku kajahti heleänä, Dickinsonin laulu kuului puhtaasti ja sitten bändi pisti taas rokaten. Lauluosuuksien tauoilla Dickinsonilla oli taas aikaa nousta taustarampille ja suunnata valonheittimien kiiloja yleisön joukkoon. Siellähän mekin olimme Jounin kanssa valokeilassa useampia kertoja! Dickinson käytti tuossa hommassa lavan molemmin puolin olevia valonheittimiä, eli "valonheitinpatteri Dickinson" vaihtoi välillä asemaa.

The Legacyn alku tiesi kymmenettä ja viimeistä A Matter Of Life And Death-laulua putkeen.
Rauhallisen alun aikana valokiila risteili hitaasti ympäri katsomoa. Tuon pitkän kappaleen aikana Smith ja (ilmeisesti) Gers soittivat jonkin aikaa telineissä olevia akustisia kitaroita. Sivukatsomossa oleva tähystyspaikkani esti suoran näköyhteyden juoksuhautalavasteen nurkan takana suojassa olevan toisen kitaristin näkemiseen, mutta siinä kohdassa Janick Gers yleensä musisoi.

Kun The Legacyn viimeinen sävel sammui, seisoi Dickinson lavan etuosan keskellä, risti kätensä vatsan kohdalle ja painoi päänsä alas, kumartaen yleisölle. Kello näytti tuossa vaiheessa n. 22.25, joten yhden välispiikin katkaisemana toteutettu, A Matter Of Life-albumin kymmenen kappaleen läpi vieminen oli vienyt noin tunnin ja kymmenen minuuttia. Soiton oli katkaissut vain yksi välispiikki, jonka lisäksi yleisö oli pitänyt minuuttitolkulla huolta äänen tuottamisesta antaessaan bändille pitkät aplodit. Se oli täytetty.

Vaikka urakka oli saatu uuden albumin osalta loppuun, ei Dickinsonilta irronnut uutta välispiikkiä, vaan nyt käytiin vanhojen klassikkojen kimppuun. Fear Of The Dark (1992) alkoi soida juuri niin komeana kuin odottaa saattoi. Samalla yleisön mökä kasvoi vielä suuremmaksi kuin uusien kappaleiden aikana. Katsomoyleisökin innostui niin, että nousi porukalla seisomaan. Fear Of The Dark sai yleisön laulamaan mukana ilman eri kehotusta, Bruce heitti hyvän naurun sanojen sekaan ja homma pelasi. Vaikka yleisö oli ollut uskomattoman hyvin mukana A Matter Of Life And Death-laulujen aikana, nousi tunnelma vanhan materiaalin myötä kerralla aivan uudelle tasolle.

"Scream for me, Helsinki, with Iron Maiden!" Dickinsonin kehotus käynnisti Iron Maiden-kappaleen, joka soi terävästi ja vauhdilla. Samalla alkoi rumpujen takaa nousta näkyviin panssarivaunun torni. Tykki osoitti aluksi sivulle, mutta kääntyi yleisöön päin. Tornin katolla oleva luukku aukesi ja siitä työntyi esiin panssarimiehen kypärällä varustettu Eddie-hirviö, joka tähyili ympärilleen kiikarilla. Lavalla nähty näky noudatteli A Matter Of Life And Death-levyn kantta, sillä panssarivaunun tornin etuosassa oli kuva kypäräpäisestä Eddiestä, rynnäkkökiväärit ristissä rinnalla. Iron Maiden-kappaleen keskiosaa oli mielestäni pitkitetty noiden tapahtumien aikana. Ja olihan tuossa näkemistä kerrakseen. Muusikoiden osuudesta jäi tuossa vaiheessa mieleen lähinnä Janick Gersin temppuilu kitaransa kanssa. Kitara sai kyytiä, vaikka Gers ehti myös soittaa sitä.

Soitto päättyi klo 22.40, jolloin bändi hoiti lavalla normaaleita jäähyväismenoja. Käsiä heiluteltiin yleisölle ja lavan etuosaan tullut Nicko McBrain heitteli yleisölle rumpukapuloita ja rumpukalvoja (tai mitä lie suojuksia sitten ovatkin), jotka liitivät nätisti kauas keskikentälle. Yhden kepin hän ojensi suoraan käteen jollekin eturivin onnekkaalle.

Yhtye poistui lavalta, mutta aplodit kutsuivat sankarit takaisin. Dickinson juoksi ensimmäisenä kulisseista ja sanoi: "Hetkinen. Näittekö kenenkään juoksevan lavalle? Se taisi olla vitun Oopperan kummitus." Pikku tauon jälkeen hän jatkoi juttua: "Meillä on Suomessa kolme loppuunmyytyä konserttia, joten meidän on tultava takaisin." Lupaus uudesta tulemisesta sai hallin jymisemään aplodeista. Dickinson jatkoi puhumalla "tulossa olevasta erikoisuudesta ja kesäfestivaaleista". Tulevaisuutta ajatellen tarkennus oli paikallaan, joten Dickinson jatkoi: "Muistatteko Life After Deathin? Mitä sanoisitte, jos tulisimme ja soittaisimme koko Powerslave-setin?" Uskokaapa hyviksenne, että tuo tieto sai taas aikaan "innostusta yleisössä".

Muu yhtye oli palannut lavalle Dickinsonin juttutuokion aikana ja soitto jatkui äskeisiin puheisiin sopivalla Powerslave-albumin (1984) singellä, Two Minutes To Midnight, jonka singlekannen kuva ilmestyi koristamaan lavan taustaa. Soitto kulki. Dickinson teki sen aikana sellaisen erikoisuuden, että ojensi mikrofonin Janick Gersin suun eteen. Gers mökelsi huonolla äänellä jotain laulun tapaista, jonka seurauksena Dickinson katsoi yleisön suuntaan ja hymyili epäuskoisesti. Sitten hän tarttui sormilla nenäänsä, joka oli huumorimies Dickinsonin kommentti Gersin lauluäänen tasosta.

Vuorossa oli keikan kohokohdaksi osoittautunut numero, kun Seventh Son Of The Seventh Son-lp:n (1988) single The Evil That Men lähti soimaan. Kitaraintro lähti verevästi ja koko kappale oli silkkaa juhlaa. The Evil That Men Do oli konsertin tarttuvin ralli, joka haistatti pitkät A Matter Of Life And Deathin materiaalin progekuvioille. Ei mitään hienosteluita, vaan hyvällä, tarttuvalla melodialla varustettu vauhtipala. Yleisö lauloi voimalla mukana ja oli kaikin puolin menossa mukana. Jos musiikkipuoli toimi tuossa vaiheessa täydellisesti, tuotiin lavalle myös silmänruokaa, kun 1. maailmansodan aikaiseen brittiunivormuun pukeutunut Eddie-hirviö asteli lavalle juoksuhautavarustuksen vasemmasta laidasta. Univormun hihoissa oli kersantin natsat, päässä oli perinteinen englantilainen sotilaskypärä, kädessä oli kivääri. Eddie käveli lavan poikki oikeassa laidassa olevan Janick Gersin luo, johon pysähtyi ja kääntyi yleisöön päin. Eddielle ja Gersille on monella aikaisemmalla kerralla tullut keskinäistä rähinää, mutta nyt Gers oli ihan kiltisti. Ehkäpä Eddien kädessä oleva kivääri oli sen verran ennalta ehkäisevä näky, että Gers ei alkanut kyseenalaistaa Eddien auktoriteettia. Eddie seisoi jonkin aikaa paikallaan, kunnes lähti paluumarssille.
Eddie pysähtyi hetkeksi rumpujen kohdalle ja vilkaisi Nickon suuntaan, mutta jatkoi matkaansa lavan vasempaan laitaan, jossa pysähtyi joksikin aikaa Dave Murrayn taakse ennen kuin poistui lavalta. Sotilaspukuinen Eddie oli sopiva olento nähtäväksi The Evil That Men Don kaltaisen kappaleen aikana. Näky oli tehokas ja kappale vielä sitäkin parempi. Mahtava yhteisvaikutus!

Hallowed Be Thy Name (1982) käynnistyi ja soi juuri niin kirkkaana ja voimakkaana kuin aina ennenkin. Dickinson nostatti yleisön huutojen voimaa tuttuun tapaan, eli näytti sormella hauistaan merkiksi, että "lisää voimaa huutoon". Kyllähän se tuntui tepsivän. Tuo Maidenin kenties komein kappale osoittautui konsertin päätökseksi. Vuorossa olivat uudet tuuletukset ja jäähyväiset. Dickinson päätti illan ilmoittamalla: "Nähdään vuonna 2008 ja muistakaa: Ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta. Se on paljon tärkeämpää kuin se." Muusikot poistuivat lavalta ja jättivät valtavalla voimalla aplodeja antavan yleisön taakseen. Lavalle jäi valmiusvalaistus, joka sai yleisön odottamaan, josko vielä tulisi lisää. Viimeinen näky ennen hallivalojen syttymistä olivat punaista taustaa vasten näkyvät mustat talojen rauniot.

Loppunauha tarjosi yllätyksen, sillä nauhalta ei alkanut tulla perinteistä Iron Maiden-konserttien lopetusta, eli Monty Pythonin laulua Always Look On The Bright Side Of Life.
Sen sijaan hallissa alkoi soida Ruutiukot-nimisen vanhan englantilaisen television komediasarjan tunnuskappale. (Sarja kertoi 2. maailmansodan englantilaisista kodinturvajoukoista, joten ehkäpä tuo sota-aiheinen, huumoripitoinen kappale oli otettu mittatilauksena Maidenin kiertueelle, jolla sota oli keskeisellä sijalla uusissa kappaleissa.) Ruutiukkojen tunnussävelen jälkeen kunnioitettiin Maiden-perinteitä, kun Monty Pythonin kappale alkoi soida.

Uudet kappaleet kuulostivat keikalla paremmilta kuin levyllä. Melodisuus korostui varsinkin kappaleiden aluissa ja rauhallisemmissa kohdissa. Myös rokkaavuus lisääntyi lavakäsittelyssä. Yleisö otti koko uuden tuotannon avosylin vastaan kuin uskollinen sotilas konsanaan.

Vaikka uudet laulut näyttivät menevän kansaan kuin häkä, tapahtui yleisöreaktioissa ja yleisessä tunnelmassa yleensäkin selvä nousu, kun vanhoja biisejä alkoi tulla. Kumma juttu, mutta minusta vanhat laulut tuntuivat paljon tuoreemmilta ja vapautuneemmilta kuin uudet, progevaikutteiset kolossit. Tuo ero sen kuin korostui, kun vanha materiaali kuultiin vasta kokonaan soitetun uutuuslevyn jälkeen.

Konsertti yllätti siinä mielessä, että olin etukäteistietojen perusteella odottanut, että nyt "julistettaisiin sodanvastaisuutta". No musiikin puolesta sitä julistusta varmasti tuli aivan tarpeeksi, mutta muuten lavanäkymät pikemminkin nostattivat taisteluhalua kuin laskivat sitä. Ei se univormupukuinen, kivääri kädessä astellut, eikä panssarivaunun luukusta yleisöä tähyillyt Eddie näyttänyt yleisöä mitenkään lannistavan. Dickinson ei myöskään käsitellyt harvoissa puheosuuksissaan sotaa millään tavalla, vaan tämä oli "ihan normaali" Iron Maidenin keikka.

Iron Maiden teki jotain aivan poikkeuksellista, kun konsertissa soitettiin A Matter Of Life And Death-albumi kokonaisuudessaan. Ja niin kuin siinä ei olisi ollut jo tarpeeksi erikoisuutta, tulivat kaikki kymmenen laulua vielä samassa järjestyksessä kuin ne ovat levyllä. Albumikokonaisuuden katkaisi ainoastaan puolivälissä, eli The Longest Day ja Out Of The Shadows-kappaleiden välissä kuultu Dickinsonin puheenvuoro, jonka jälkeen Maiden veti jäljellä olevat viisi uutuuskappaletta läpi yhtenä putkena. Hallintäysi yleisö oli kiitettävästi taistossa mukana ja näytti, että uudet kappaleet kyllä kelpaavat.

Jos kymmenen uutuutta menivät hyvin yleisöön, nousi tunnelma selvästi siinä vaiheessa, kun ensimmäinen vanha tuttu kappale alkoi soida. Fear Of The Dark sai yleisön innostumaan entisestään, mutta sen jälkeen kuultu Iron Maiden-kappale päätti varsinaisen setin. Ylimääräisinä esitetty kolmikko, Two Minutes To Midnight, The Evil That Men Do ja Hallowed Be Thy Name tekivät ainakin minulle täysin selväksi, että vanha materiaali peittoaa uudet kappaleet mennen tullen. (Sitä paitsi Charles Bronsonilla on elokuva nimeltä The Evil That Men Do, suomalaiselta nimeltään Pirullinen kosto.)

Minulle ja muille kerettiläisille, jotka eivät ole vielä tiedostaneet A Matter Of Life And Death-levyn erinomaisuutta, oli konsertin lupaavin tieto se, kun Dickinson paljasti Iron Maidenin seuraavan kiertueen olevan "something special". Jos Maiden todella kiertää maailmaa vuoden 2008 aikana Powerslave-albumin aikaisen World Slavery Tour-kiertueen ohjelmistolla ja lavarakennelmalla, tietää se sitä, että Suomessa on taas kerran yleinen tappelu lipuista, kun ihmisille tarjotaan tilaisuus päästä kokemaan, miltä Life After Death-konserttilevyn materiaali kuulostaa ja näyttää todellisessa tilanteessa. Maiden on viime vuosina ottanut tuollaisen miellyttävän tavan, jossa uutta materiaalia sisältävien albumien kiertueiden välissä tehdään vanhaan materiaaliin painottuva kiertue. Tuo systeemi on kaikin puolin aivan mainio, sillä se antaa niin uusille kuin vanhoille faneille tilaisuuden päästä kokemaan kerralla suuri määrä vanhaa materiaalia.

A Matter Of Life And Death-albumin materiaalin omaksumisvaikeus aiheutti meikäläiselle sen, että tunsin kerrankin olevani hieman ulkopuolinen Iron Maidenin keikalla. Vaikka uudet kappaleet kuulostivat livenä paremmilta kuin levytykset, peittosi vanha materiaali uutuudet miten tahtoi. Vanhat killerit kuulostivat niin mainioilta, että en edes osannut kaivata The Trooperia, jonka soittamatta jättäminen aiheuttaa normaalisti pettymyksen tunteen.

Oma sattumansa oli, että edellisenä iltana olin ollut Uriah Heepin akustisella keikalla Tavastia-klubilla, jossa lavalla huudettiin Ruutiukkoihin liittyvä repliikki "Don't tell him, Pike!" tilanteessa, jossa kitaristi Mick Box aikoi kertoa yleisölle seuraavan kappaleen nimen. Maiden puolestaan käytti Ruutiukot-telkkarisarjan tunnuskappaletta konsertin loppunauhana. Jos Uriah Heepin vanhat konkarit onnistuivat Tavastialla soittamalla akustisia versioita musiikistaan, näyttivät myös Iron Maidenin astetta nuoremmat ruutiukot Hartwall Areenalla, kuinka musiikillinen ruuti palaa. Mutta kyllä "Hiippi" oli parempi.

Kari Huhta
Maaliskuu 2007 / Syyskuu 2007

www.ironmaiden.com
www.rautaneito.com